keskiviikko 19. joulukuuta 2012

You can't speak with food in your mouth.

Kirjoitan runoja. Aika harva tietää sen, ellei edes kukaan. Oksentaessani pääni on täynnä ajatuksia vaikka muuten ahmiessani en ajattele mitään. Kirjoitan ne tiivistelmänä sen jälkeen runon muotoon, sen verran kuin niitä muistan. Luin niitä tänään. Osassa oli vähän toivoa, osa taas oli uponnut syvimpiin syövereihin.
Puhuin äitini kanssa viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni aivan avoimesti tästä kaikesta. Tai minä puhuin, äiti kuunteli. Kerroin ettei tämä ole sen vika, näin ja kuulin suunnattoman helpotuksen äitin koko olemuksesta. Tahtoisin näyttää kirjoitelmani äitille. Mutta en uskalla, en ehkä vielä.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Beauty from pain.

Herää aamulla. Elä sekunti toisensa jälkeen. Mene nukkuman. Toista 365 päivää vuodessa. Olen vihdoin lähempänä nollaa kuin sataa. Tämä oli tavoitteeni jo monta vuotta. Nyt vasta onnistuin. Painoin näin vähän viimeksi ala-asteella, olinhan ahne sika jo silloin. Mutta silti se ei riitä, pitää olla pienempi. Jos jätän tämän tähän, huomaan olevani pian taas läski sika bulimiakierteessä, nyt kun vihdoin alkoi mennä paremmin.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

What you eat in secret, you wear in public.

Yli kaksi päivää syömättä. Ajattelin lopettaa paaston tänään mutta en halua. Olen pystynyt parempaankin. Alipainokin on jo niin lähellä. En tahdo nyt pilata tätä, en nyt kun vihdoin sain itsekurin takaisin. Tiedän että tämä onnistuu, niin kauan kun en jää yksin. Niin kuin aina ennen.. Mutta ennen olen tehyt kaikkeni saadakseni aikaa syödä ja oksentaa. En anna enää bulimian ottaa valtaa.

maanantai 5. marraskuuta 2012

The world is hard enough.

Paino on alempana kuin pitkiin aikoihin. Mutta onko oksentaminen vähentynyt, sitä en tiedä. Eilen söin, en ahminut, vaan söin. En oksentanut. Enkä ole turvonnut. Aion silti ottaa riskin ja paastota, vaikka tiedän mihin se on ennen johtanut. Ehkä tällä kertaa sen ei tarvitse loppua niin.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Maybe he goes home and think suicide.

Neljä päivää syömättä. Ehkä lääkkeet sittenkin auttavat vaikka ensimmäisen viikon olo oli kuin helvetistä. En aluksi halunnut lääkkeitä. Lääkkeillähän hoidetaan sairaita. Vaikka enhän minä ole. Tai niin yritän itselleni uskotella, mutta tiedän ettei itselleen valehtelu auta mitään. Papereissa lukee viralliset diagnoosit. Vaikka eihän virallisuus mitään todista. Mutta tiedän kyllä ettei tämä ole normaalia. En vain halua myöntää sitä. Ehkä olen sairaampi kuin luulin.

torstai 20. syyskuuta 2012

Fight the lie that giving up is the way.

Kolme päivää oksentamatta. Kolme päivää ahmimatta. Pidän itseäni kiireisenä etten ajattelisi ruokaa. Pelkään mitä tapahtuu jos tekeminen loppuu. Nälkä saa vatsani murahtamaan ja mietin taas kerran mitä oikeasti haluan. Haluanko olla laiha, laihempi kaikin mahdollisin keinoin vai pystyä syömään normaalisti? Ajatuskin aamupalasta kuvottaa. Ajatuskin päivällisestä saa ahmimishimon kasvamaan. Mitä olen psykiatrille mennyt karkottamaan, syömishäiriötä, vai vain bulimiaa?

maanantai 27. elokuuta 2012

When nothing feels alright.

Istun odotushuoneessa. Ahdistaa ja haluan pois mutta on jo liian myöhäistä kääntyä takaisin. Lopultakin nimeni mainitaan ja astun pieneen huoneeseen. Liian pieneen. Istun penkille ja pala nousee kurkkuun. En katso edessäni istuvaa naista silmiin vaan katseeni kiertää koko huoneen läpi. Kysymyksiä. Paljon kysymyksiä joihin haluan vastata mutta pala kurkussa estää lauseita tulemasta ulos ja hapen menemästä sisään. Väännän laukkuni hihnaa solmuun ja yritän hengittää, änkyttäen vastaan epäsuorasti kysymyksiin. Teen testin ja terapeutin suu loksahtaa auki. "Suosittelen psykoterapiaa". Mitä se on?

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Can you hear me?

Rappio nostaa rumaa päätään. "Sä olet kutistunut kesän aikana". En ole. Tai sitten olen niin turvoksissa etten itse näe sitä. Kumpikaan ei ole hyvä. Olen niin väsynyt etten jaksa mitään. Nukun ja väsyttää vielä. En jaksaisi nousta mutta silti yritän. Näen iskää, se sanoo tietävänsä. Se puhuu liian suoraan enkä osaa vastata vaan tuijotan seinään. Pyytäisin apua mutta en uskalla.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Päästä mut pois.

Se ei olekaan syöpä. 19 päivää mutta ei 19 oksennuskertaa. Kipeät ja turvonneet leukapatit on kadonneet. Liian kauan pelkäsin kuolevani. Liian kauan tulen pelkäämään, en kuolemaa vaan tapaa jolla se tapahtuu. En selviä hengissä kuitenkaan, paranen tai jatkan kuoleman kanssa leikkimistä, mutta kuinka kauan se voi jatkua. Olen kuitenkin vielä elämän puolella.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Escape.

Pelkään. Syljen taas verta enkä uskalla enää oksentaa. Joku näytti kuvan kuolleesta bulimikosta. Sen raajat oli mädäntynyt eläessä. Säikähdän ja tutkin kotona jaloissani olevia mustelmia. Onhan ne mustelmia? En jaksa enää. Joka kerta oksentaessa odotan että sydän pettää. Ei se petä. Ääni huutaa ja käskee ryhdistäytyä. Niin aion tehdäkin.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

No one will see me crying.

Perun taas päivän menot ja mietin mitä ostan kaupasta. Silti päädyn taas samaan kuin jokaisena päivänä parina viime viikkona. Jokaikisenä helvetin päivänä. Yritän hillitä itseni etten juoksisi kotiovelle, silti kävelen liian hitaasti. Sisälle päästyäni revin paketteja auki. Jokainen päivä samanlainen. Kurkkuun sattuu, kieli on tunnoton. Oksennusrefleksi ei toimi enää niin kuin ennen. Voin tuntea sen kuinka hiljalleen vajoan yhä syvemälle enkä pääse enää omin voimin pois.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

The dreams in which I'm dying are the best I've ever had.

Yritän oksentaa hiljaa, pesukonekaan ei pyöri enää. Ei onnistu. Äiti kysyy taas miksi oksennan, sanoo että saa puhua. Huudan enkä edes tiedä miksi. Haluan mutta en voi kertoa. En vaan voi. Jos tämä viedään pois, mitä minulle jää? Ruumiin tai mielen vauriot ei korjaudu enää. Vähintään sairas mieli jää. En pääse pakoon itseäni. Enkä pääse pakoon muita. Eikä enää edes tarvitse, kaikkihan tietää jo. Oma pieni kuplani puhkesi ja olen suojattomampi kuin koskaan ennen. Mutta voin taas ahmia koko maailman, oksentaa kaiken ulos, lihoa tai laihtua. Vittuako se muille kuuluu.

torstai 12. huhtikuuta 2012

I'll be perfect or atleast I die trying.

Päivän paasto, illalla alkoholia. Seuraavana päivänä ahmimista ja oksentamista koko päivän ja taas alkoholia ilman ruokaa. Turvonneet posket, punaiset silmät. Eihän tässä näin pitänyt käydä, tämän piti onnistua. Viiniä kalliolla kivassa seurassa saattoi kuulostaa joskus kivalta ajatukselta mutta hoipertaessani toinen silmä sumeana takaisin alkoon vielä lisää hakemaan ei olo olekaan niin hehkeä. Ihmiset tuijottaa kaupassa, katsoo säälien. Keskellä viikkoa umpihumalassa eikä kellokaan ole vielä paljoa. Ahdistaa, menkää pois, älkää katsoko. Joku repäisee minut mukaansa enkä muista kotiinpaluusta mitään.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

"ei noista kellään salee oikeasti mitään ees oo. mut onhan se kiva kerjää huomiota kun yhyy on niin rankkaa ja yhyy mulla on syömishäiriö ja oon cool............................. onpahan lukijoilla kivaa kun saa nauraa :D:D:D::D:D"

Blogini kävijöiden osoitteesta löysin järkytyksekseni linkin tänne ja mm. näinkin mukavaa kommenttia.
Kun rupesin pitämään tätä blogia, linkitin tätä vain "suljetuissa" piireissä toivoen tukea ja paikkaa mihin vuodattaa ajatuksia kun en sitä oikeassa elämässäni voi tehdä. En arvannut että koskaan joutuisin edes miettimään tälläistä, mutta voin sanoa että ehei, en todellakaan ota minkäännäköistä vastuuta kenestäkään toisesta ihmisestä joka sairastuu tätä luettuaan, varsinkin jos tänne päätyy tuollaisesta yhteydestä. Rakkaat hevostallilaiset ja kaikki muut jotka ette tiedä mistä luette, painukaahan hittoon, mukavaa että teillä oli hauskaa (:

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Please heal me.

En kestä nähdä kyyneliä. Enkä ole valmis suhteeseen. En sellaiseen jossa toinen ei ota todesta minua ja ongelmiani. Mutta enhän minä sitä kertonut. Eihän eron syy vaan voi olla syömishäiriö. Olisinko niin huono ihminen? Nyt olen. Itken ehkä vähän mutta en tarpeeksi ollakseni vakuuttava. Anteeksi. Vika on minussa.

torstai 22. maaliskuuta 2012

You can as well be dead.

Leikkaan leipäveitsellä käteen. Näin siinä käy kun syö, ahne sika. Lavuaari värjäytyy verestä. Punaiset verijuovat virtaavat rannetta pitkin, alas kädeltä. Olo on voimaton. En edes välitä, antaa valua. Kuiviin asti en vuotaisi. Sääli. Mietin mihin minä katosin. Ihan kuin meitä olisi kaksi. Toinen toivoa täynnä, kohti parempaa huomista, pienempiä vaatteita. Aurinkoisia päiviä. Toinen taas itsesäälissä vellova toivonsa menettänyt, yhä vain lihova. En itsekään tiedä kumpi on oikea minä.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

I'm not winner, I could be thinner.

Hymyilen. Voitin sen. Ahmintamörkö on kahleissa ja pysyy. Tunnen taas itseni onnistuneeksi. Kokonaiseksi. Vain minä ja nälkä eikä enää tarvetta syödä. Ihan kuin näkisin vanhaa ystävää monen vuoden jälkeen. Kohta ehkä uskallan jo vaa'alle. Tällä kertaa onnistun, tällä kertaa aion lentää.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Juoksemista älä lopeta.

Itken. Vaatteet eivät mahdu päälle. Ennen roikkuvat farkut ovat nyt tiukat. Miksi minun pitää olla näin läski? Ääni päässäni räjähtää ivalliseen nauruun. Ai miksikö? Koska syöt, senkin läski sika. Helppoa, syö niin lihot. Älä syö niin laihdut. Ihan niin kuin ennenkin. Tajuan sen itsekin. Kaukana on ne ajat jolloin paastosin neljä päivää putkeen helposti. Se oli monta kiloa sitten. Epätoivo ei auta. Syömättömyys auttaa. Liikunta auttaa. En aio olla enää läski. En halua itkeä enää peilin edessä. Haluan taas ostaa pieniä vaatteita. Huomenna paastoan.

perjantai 10. helmikuuta 2012

Huuto hukkuu hiljaisuuteen, hiljaisuus huutoon uuteen.

Pieni ja heikko vastalause. "Oot päässy jo niin pitkälle. Se on jo melkein ohi. Sä hallitset sitä eikä se sua." Ei vastakaikua. Vitut minä tästä jos parantuminen tarkoittaa läskeyttä. Säikähdän melkein itseäni. Kumarran taas posliinia sormet kurkussa. Sotken vaatteeni ja itken. Kurkkuun sattuu, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Melkein toivon että sydän jo pettäisi. Miksi olen taas tässä tilanteessa? Käsi vuotaa taas verta. En halua enää jäädä yksin.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Can you feel my heartbeat?

Palelen, kädet ovat jäässä. On liian kylmä ja pimeää. Menin taas kouluun, aloitin kaiken alusta. Uusi ympäristö ja uudet ihmiset eikä kellekään tarvitse esittää mitään. Päivät lipuvat rutiinilla ohi silmien mutta enää en vain loju kotona. Ehkä saan aikaan jotakin.  Elättelen toivoa että pääsen vielä kiinni elämään. Oksennuskertojakin on tänä vuonna vasta yksi. Ja siihen se jää. Vaaka huutaa ja käskee katsomaan mutta en uskalla. En vielä. Tiedän että en sitä voi loputtomiin karttaa mutta sen aika on joskus. Aikanaan. Toivon että silloin peilikuvakin hymyilisi.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

When I didn't know of any better.

Kaksi viikkoa oksentamatta. Ehkä tunnelin päässä näkyy sittenkin valoa. Ehkä tunnelilla on sittenkin toinen pää. Kävin vihdoin ulkona. Meikkasin, puin ja näytin kauniilta. Niin kauniilta kuin sisälle sulkeutunut, valoa kuukauteen näkemätön voi näyttää mustine silmäpusseineen. Mutta se kelpasi. Ja kelpaa. En halua olla enää mieleni vanki. On tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä ja teen sen. Peili ei enää huutele minulle. Se ei sano enää läskiksi. Tiedän sen petturiksi.