perjantai 26. elokuuta 2016

Pohjalta ainoa suunta on ylöspäin.

Mä en haluaisi uskoa
mutta on pakko jatkaa taistoa,
Vaikka joku taas kuiskaa;
on elämä täynnä tuskaa.
Vaan vaaditaan mustaa,
pimeyttä missä voi valo loistaa
ja ehkä se kasvaa,
luo ympärilleen elämää
siihen missä oli vain kiveä kylmää
ja se tekee lujan perustan
siihen mihin polkuni rakennan.



Olen elossa. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan. En olisi vielä vuosi sitten uskonut sitä itsekään että olisin nyt tässä pisteessä johon olen päässyt. Peili ei enää huuda ohikulkiessani vaikka vaaka näyttää varmaan yli kymmentä kiloa enemmän kuin vuosiin. En ole käynyt edes katsomassa painoani sitten kesän. En ole vielä uskaltanut mutta toisaalta se etten tiedä ei ahdista yhtälailla kuin ennen. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani ja jopa syön säännöllisesti. En ikinä olisi uskonut kykeneväni edes tähän. Ehkä vielä nousen kokonaan pinnan alta.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Mä annan kynän kiitää,
en mä halua enää viiltää.
Vaikka ne sanat satuttaa
enemmän kuin terä koskaan,
ne saa mut huomaamaan
tän todellisuuden.
Ne näyttää maailman uuden
ja mä sen nään,
en tuu siihen koskaan kuulumaan.
Mä yritän selittää
mut mun ääni särähtää,
ei se toimi näin,
kuka tässä on väärinpäin?
Mut ymmärrän kyllä,
itse mä seison omalla tiellä,
aika huolella myllätyllä.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Jotain runopaskaa päiväkirjasta.

Se demoni käskee mua oksentamaan,
ilman sua mulla tuntuu olevan liikaa aikaa.
Taas mun käsi vuotaa verta,
eikä tää oo eka kerta.
Vaikka tää oli oikeesti vahinko,
silti iskee ahdistus;
Mitä jos huomenna ei paistakaan aurinko
ja aamun värjää punaiset kyyneleet?
Mua puistattaa tää ravistus,
se menee pitkin selkärankaa
ja mä meen yksin nukkumaan.
Ehkä mä selviän päivään huomiseen
ja jos hyvin menee
ehkä säkin mua jaksat muistaa.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Don't think I could forgive you.

Miten pitkälle olen valmis menemään saadakseni sen mitä haluan vaikka en tiedä mitä tavoittelen? Pitkälle. Hyvin pitkälle. Olen alkanut näkemään elämän polkuina. Ja ehkä vielä joskus tajuan oman polkuni suunnan. Lopllista määränpäätä ei kuitenkaan kukaan voi tietää. Luin taas runokirjaani.
"Minun tieni on kivinen.
Kuljen sen paljain jaloin.
Se kapanee.
Ja lopulta päättyy."
Tieni vie minne vie ja kuljen sen mukana, ihan niinkuin ennenkin. Teen siitä kuitenkin oman ja päätän keiden kanssa sen kuljen ja mitä kohti haluan mennä. Ehkä vihdoin tajuan sen..

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Se sama tyttö on uskonut ihmisiin.

Ajatukset mylläävät päässäni, pyörin sängyssä enkä saa unta. Neljältä aamuyöllä käyn vessassa ja hakkaan päätäni seinään, jättäkää aivot mut jo rauhaan ja antakaa nukkua! Seuraavana päivä kuljen koomassa mutta yöllä nukun rauhassa, asiat on saatu vihdoin puhuttua. Puen päälleni, haluan kerrankin näyttää myös kauniilta ja mietin mitkä kengät sopii. Menen ulos ja kuulen lintujen laulun, tänään on hyvä päivä päätän. Se oli. Pitkästä aikaa tuntuu että voisin ehkä lähteä ulos toistekin eikä se tunnu edes pahalta. Ehkä minäkin vielä löydän syyn jatkaa vielä huomiseen.

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Avaan silmät, älähdän ääneen ja rutistan ne samantien kiinni. Käperryn peiton alle, ei, en halua herätä, en halua nousta ylös. Oikeastaan se painajainenkin oli paljon kivempi kuin uusi koittava päivä. Koira huomaa että heräsin, mennäänkö jo ulos? Ei, mä en jaksa, mä haluan nukkua. Se hyppää sängyn laidalle, tunkee kuonon peiton alle ja nuolaisee naamaa, no moi vaan. Pakko nousta. Ilman Harua en varmaan nousisi enää. Joku tarvitsee mua vielä. Ulkona on ihan kiva ilma, teen vähän pidemmän lenkin Harun kanssa ja kotiin päästyäni mietin taas minkä takia vielä elän. Pitihän mun taas kaikenlaista, ja tekisi vain mieli ottaa peilikuvaa kurkusta kiinni ja ravistaa, ei tässä ihan näin taas pitänyt käydä.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Ajattelin kirjoittaa että olen elossa. Ehkä nipinnapin, mutta olen kuitenkin. Tuntuu että putosin taas tyhjän päälle, viralliset tahot hukkaavat tietojani eivätkä lääkärit lähetä uutta aikaa, alkaa tuntua että ihan sama vaikka itsekin vain luovuttaisin. Lääkärikin taas vaihtuu, olenko oikeasti niin hankala tapaus..? Mutta sain vihdoinkin oman kämpän, aion aloittaa ihan uuden terveen elämän, ilman alkoholia ja bulimiaa mutta tiedän sen itsekin ettei selkärankani riitä siihen nyt. En vieläkään tiedä miten päin pitäisi elää tai mitä haluaisin olla, mutta ehkä jos siinä menee näin kauan niin mun ei ole tarkoituskaan tietää?