sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Elämän tanssi.


Kaksi askelta eteen, yksi taakse.
Askeleet on tutut tähän tanssiin
ja tää kuvio vie mut transsiin
jossa etenen tottuneesti,
oon opetellut liikkeet huolellisesti.
Mun askeleet on sulavia,
oikeille paikoille osuvia,
niin harkitun tasapainoisia.
Vaan ehkei olekaan,
mä pyörin yhtäkkiä kovempaa,
tanssi ei sujukaan
enkä jaksa enempää.
Yksi askel eteen, kaksi taakse.

perjantai 20. tammikuuta 2017

All gone.

Vatsasta kouraisee. Joku puristaa sydäntä ja keuhkoja kasaan. Oksettaa ja tuntuu kuin tukehtuisin. Vilkaisen lääkärihuoneen roskista, kehtaisinko? Nielaisen kaiken, rutistan vuoronumeron ja leikin normaalia. En ole uskaltanut mennä töihin. Tuntuu kuin kaikki mitä joskus saavutin katoaa sumuun jota nyt näen. Ehkä en pystykään tähän. Pyörin sängyssä yöstä toiseen ja mietin mitä ihmettä teen väärin. Mitä tein joskus etten saa rauhaa. Luulin selvinneeni. Sairaanhoitajani vaihtui, ikävöin vanhaa. Ehkä kukaan ei nousekaan niin nopeasti niin kuin tämä sanoi. Yksi askel eteen, kolme taakse.
Mä katson peiliin,
siel on silmät mitkä tuijottaa seiniin
vähän pimeinä ja tyhjinä.
Tätäkö on elämä;
kulkea sinne mihin ei nää?
Mä en jaksa mennä ulos tänään,
mä alan ymmärtää
että mun elämä on täynnä mätää
enkä mä kuulu mihinkään.
Mä jään sisään itkemään
ja kun kaikki on ulos vuodatettu,
maailma on hetkeks suodatettu.
En mä oikeasti sitä edes pelkää,
se ei kiinnosta mua enää
vaikka se ahdistaa vähän
että niin moni esittää
tietävänsä jotain enemmän
mutta ei kukaan nää eteensä
sen enempää kuin mäkään.

perjantai 26. elokuuta 2016

Pohjalta ainoa suunta on ylöspäin.

Mä en haluaisi uskoa
mutta on pakko jatkaa taistoa,
Vaikka joku taas kuiskaa;
on elämä täynnä tuskaa.
Vaan vaaditaan mustaa,
pimeyttä missä voi valo loistaa
ja ehkä se kasvaa,
luo ympärilleen elämää
siihen missä oli vain kiveä kylmää
ja se tekee lujan perustan
siihen mihin polkuni rakennan.



Olen elossa. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan. En olisi vielä vuosi sitten uskonut sitä itsekään että olisin nyt tässä pisteessä johon olen päässyt. Peili ei enää huuda ohikulkiessani vaikka vaaka näyttää varmaan yli kymmentä kiloa enemmän kuin vuosiin. En ole käynyt edes katsomassa painoani sitten kesän. En ole vielä uskaltanut mutta toisaalta se etten tiedä ei ahdista yhtälailla kuin ennen. Olen opetellut kuuntelemaan kehoani ja jopa syön säännöllisesti. En ikinä olisi uskonut kykeneväni edes tähän. Ehkä vielä nousen kokonaan pinnan alta.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Mä annan kynän kiitää,
en mä halua enää viiltää.
Vaikka ne sanat satuttaa
enemmän kuin terä koskaan,
ne saa mut huomaamaan
tän todellisuuden.
Ne näyttää maailman uuden
ja mä sen nään,
en tuu siihen koskaan kuulumaan.
Mä yritän selittää
mut mun ääni särähtää,
ei se toimi näin,
kuka tässä on väärinpäin?
Mut ymmärrän kyllä,
itse mä seison omalla tiellä,
aika huolella myllätyllä.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Jotain runopaskaa päiväkirjasta.

Se demoni käskee mua oksentamaan,
ilman sua mulla tuntuu olevan liikaa aikaa.
Taas mun käsi vuotaa verta,
eikä tää oo eka kerta.
Vaikka tää oli oikeesti vahinko,
silti iskee ahdistus;
Mitä jos huomenna ei paistakaan aurinko
ja aamun värjää punaiset kyyneleet?
Mua puistattaa tää ravistus,
se menee pitkin selkärankaa
ja mä meen yksin nukkumaan.
Ehkä mä selviän päivään huomiseen
ja jos hyvin menee
ehkä säkin mua jaksat muistaa.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Don't think I could forgive you.

Miten pitkälle olen valmis menemään saadakseni sen mitä haluan vaikka en tiedä mitä tavoittelen? Pitkälle. Hyvin pitkälle. Olen alkanut näkemään elämän polkuina. Ja ehkä vielä joskus tajuan oman polkuni suunnan. Lopllista määränpäätä ei kuitenkaan kukaan voi tietää. Luin taas runokirjaani.
"Minun tieni on kivinen.
Kuljen sen paljain jaloin.
Se kapanee.
Ja lopulta päättyy."
Tieni vie minne vie ja kuljen sen mukana, ihan niinkuin ennenkin. Teen siitä kuitenkin oman ja päätän keiden kanssa sen kuljen ja mitä kohti haluan mennä. Ehkä vihdoin tajuan sen..